Viimeisestä kirjoitukset on kulunut aikaa jo pari kuukautta. Kaksi kuukautta on lyhyt aika ihmisen elämässä, käsittämättömän lyhyt aika maailman mittakaavassa, mutta minun pienessä elämässä se on tuntunut välillä jopati piinaavan pitkältä. Sitä on ylpeyksissään kuvitellut tietävänsä kuka on ja mihin pystyy, kunnes eräänä aamuna havahtuu kädet veren tahrimina siihen, ettei tiedä kuka tai mikä on saati minne pitäisi mennä. Siksi on ehkä hyvä taas palata tien päälle etsimään itseään.
Ei kuitenkaan niin paljon pahaa, etteikö jotain hyvääkin. Vaikka viimeiset kuukaudet ovat olleet äärimmäisen tuskallisia, ovat ne kuitenkin opettaneet minulle paljon itsestäni.
Luota omiin tunteisiin:
Ennen masennuksen ja murtumisen alkua otin työpaikan sillä tarvitsin rahaa. Alusta alkaen minulla oli tunne siitä, että se ei ole oikea paikka minulle, mutta vaiensin äänet sisälläni ja ajattelin, että kyllä minä voin tehdä mitä tahansa työtä ja sopeutua siihen, ja sitten vapaa-ajalla olla oma itseni. Jonkin aikaa sitä pystyi sulkemaan itsensä maailmasta ja tekemään töitä hymyssä suin, mutta sitten alkoivat vaikeudet. Työ ei varmaan ollut yksin syy ongelmien palaamiseen, mutta se oli yksi suurimmista tekijöistä.
Jälkiviisaana on helppo todeta, että olisin saanut pidettyä itseni kasassa tai ainenkin välttänyt pahimman montun, jos en olisi mennyt kyseiseen työpaikkaan töihin. Tämän takia olisi kannattanu kuunnella alun perin omaa sisäistä ääntä, vaikka se hullulta tuntuukin.
Ole nöyrä itsesi ja ongelmiesi suhteen:
Vaikka en ole täysin varma mistä nämä kaikki tunteet vyöryivät päähäni tulvan lailla, minulla on kuitenkin epäilykseni. Noin vuosi sitten lopetin aktiivisen terapian, koska sen jatkolle ei nähny lääkäreiden eikä omalta taholta mitään tarvetta jatkaa. Olin silloin parantunut. Parantunut kyllä, mutta mistä? Masennus oli kaikonnut ja elämä tuntui lähes ruusuilta tanssimiselta, mutta mekanismi mikä kykenee laukaisemaan henkisen helvetin jäi jonnekkin mieleni sopukoihin lymyilemään.
Se on helppo olettaa, että on terve, jos ei ole oireita, mutta se ei silti tee ihmisestä tervettä. Minä tietenkin oletin olevani terve ja jatkoin elämääni, kuin koko asia olisi pelkkä muisto historian lehdillä. Kuvittelin vain taivaan olevan rajana mahdollisuuksille ja kykeneväni tekemään mitä tahansa miten tahansa. Hetken aikaa minä kykeninkin tekemään mitä tahansa, kuten Ikaros kykeni hetken lentämään ennen siipien sulamista. Ylpeys ja ahneus veivät minua kuilun reunalle nopeammin kuin kukaan toinen ihminen olisi pystynyt minua työntämään.
Nyt ympyrä on sulkeutunut. Vuosi sitten lopetin hoidot joihin nyt palaan ja aloitin tämän blogin sanoilla joista nyt jatkan. Maailma on hieno ja elämisen arvoinen paikka. Kuitenkin vaatii paljon voimaa ja rohkeutta kulkea elämän polun läpi omien unelmien ja ideoiden kanssa. Sitä kulkee jatkuvasti polkua eteenpäin, jonka loppua ei voi hahmottaa. Sitä kuitenkin täytyy luottaa polkuun ja omiin jalkoihin, että pääsisi joskus sinne minne haluaa.
keskiviikko 16. tammikuuta 2008
maanantai 12. marraskuuta 2007
Symboleja ja merkkejä
Ihminen on kautta aikojen hahmottanut maailmaa järjen avulla. Järki on antanut mahdollisuuden ymmärtää näkemiämme asioita ja muodostaa niiden pohjalta malleja ja käsitteitä. Aikojen saatossa erilaisille käsitteille on syntynyt symboleja ja merkkejä jotka kertovat meillä mitä mikäkin edustaa. Kirkkojen ristit, avioparien sormukset, ylioppilaiden hatut jne. Lista on todellakin loputon. Viime aikoinan minusta on alkanut tuntua, että tämä symboleiden päälle rakennettu "sivistys" alkaa olemaan sisältä hyvin ontto. Olemme oppineet lukemaan sukupolvien ajan merkkejä, mutta olemme unohtaneet niitä lukiessamme niiden todellisen merkityksen ja tarkoituksen. Merkit ja symbolit ovat ottaneet niiden alkuperäisten merkitysten paikan.
Voisin aloittaa mieluisimmasta aiheesta eli uskonnosta. Nykyinen islamin ja kristinuskon vastakkainasettelu on ehkä parhaita esimerkkejä miten symbolit, mallit ja merkit voivat sokaista silmämme suuremmilta asioilta eli peittää metsän puilla. Molemmissa uskonnoissa on kysymys yksijumalaisuudesta, hyvyydestä, rakkaudesta ja niin edelleen. Kuitenkin kuluneen muutaman tuhannen vuoden aikana molemmille uskonnoille on rakennettu erinäköiset ulkoiset piirteet. Hunnut, minareetit polvistumisrukoukset ja monet muut tavat ja symbolit saavat meidät länsimaalaiset vierastamaan tai jopa pelkäämään islamia. Katsomme niin tarkkaan ulkoisia puitteita, että unohdamme sisällön. En osaa sanoa varmuudella, mutta uskon saman pätevän myös toisinpäin.
Toinen asia mikä on minusta paljon edellistä tärkeämpi on rakkaus. Tämä niin kaunis asia joka on lähes jotain käsityskykymme tuolla puolen. Kuitenkin sen sijaan, että olisimme antaneet rakkauden vain olla ja hyväksyneet sen sellaisenaan ja elämän ihmeenä, meidän on pitänyt keksiä sen ympärille käyttäytymismalleja, symboleita ja sääntöjä joiden kautta yritämme kahlita tai hallita sitä. Esimerkiksi avioliitto on minusta erittäin kaukana rakkaudesta. Mitä tekemistä "tahdon" sanomisella ja sormuksella on rakkauden kanssa. Tiedän, että jotkut sanovat tässä kohtaa sen olevan rakkauden tunnustus, mutta miksi se pitää tunnustaa tuolla tavalla? Voimistaako sormus sormessa rakkautta vai kahlitseeko se sen kuin faradayn häkki? Näen rakkauden enemmänkin voimana joka virtaa sielun syövereistä ja salaman lailla vasta sen iskiessä huomaa sen olemassaolon. Sitä ei koskaan tiedä miten, missä tai milloin se iskee, joten miten sitä voisi kahlita symbolein tai tavoin.
Kolmas lähes yhtä tärkeä asia on identiteetti. Emme enää tiedä keitä olemme, jos emme kuulu johonkin uskontokuntaan, heiluta kädessämme tiettyä lippua ja puhu tiettyä kieltä. Tämä aivan kuin lipun värit muuttaisivat ihmistä tai rajat kartalla olisivat absoluuttisia totuuksia jotka kohtalon käsi on karttoihin suuressa viisaudessaan piirtänyt ja nämä jakaisivat ihmiset hyviin ja pahoisin, oikeisiin ja vääriin. Toki kulttuuri ja kieli vaikuttavat ihmiseen, mutta eivät ne eivätkä edes vanhemmat määrää sitä. Ne ovat elämän meille antamia alkuarvoja joista meidän maailmamme käynnistyy. Tämän jälkeen sattuma, ihmiset ja me itse ohjaamme sen suuntaa.
Maailmamme on symboleiden, kaavojen ja tapojen maailma. Olemme kuvitelleet niiden tuovan järjestystä ja selkeyttä elämään, mutta niitä rakentaessamme olemme haudanneet kaikkein kauneimmat ja tärkeimmät asiat. Tästä syystä elämme tänään maailmassa jossa ulkokuoresta ja keinotekoisista tavoista on tullut tärkeimpiä arvoja. Totuudesta ja oikeellisuudesta on tullut toissijaista oikeiden protokollien sijaan. Sormuksen valinnasta on tullut tärkeämpää kuin aviopuolison. Kirkosta on tullut tärkeämpää kuin uskosta. Jos kaikilla olisi hetki aikaa pysähtyä, katsoa ja ajatella maailmaa ilman symboleita, uskoisin tämän maailman olevan huomattavasti parempi paikka. Näkisimme kenties, että meitä erottavat tekijät ovat oikeastaan aika pieniä verrattuna meitä yhdistäviin. Ehkäpä vain muutaman tavan tai symbolin verran erilaisia.
Voisin aloittaa mieluisimmasta aiheesta eli uskonnosta. Nykyinen islamin ja kristinuskon vastakkainasettelu on ehkä parhaita esimerkkejä miten symbolit, mallit ja merkit voivat sokaista silmämme suuremmilta asioilta eli peittää metsän puilla. Molemmissa uskonnoissa on kysymys yksijumalaisuudesta, hyvyydestä, rakkaudesta ja niin edelleen. Kuitenkin kuluneen muutaman tuhannen vuoden aikana molemmille uskonnoille on rakennettu erinäköiset ulkoiset piirteet. Hunnut, minareetit polvistumisrukoukset ja monet muut tavat ja symbolit saavat meidät länsimaalaiset vierastamaan tai jopa pelkäämään islamia. Katsomme niin tarkkaan ulkoisia puitteita, että unohdamme sisällön. En osaa sanoa varmuudella, mutta uskon saman pätevän myös toisinpäin.
Toinen asia mikä on minusta paljon edellistä tärkeämpi on rakkaus. Tämä niin kaunis asia joka on lähes jotain käsityskykymme tuolla puolen. Kuitenkin sen sijaan, että olisimme antaneet rakkauden vain olla ja hyväksyneet sen sellaisenaan ja elämän ihmeenä, meidän on pitänyt keksiä sen ympärille käyttäytymismalleja, symboleita ja sääntöjä joiden kautta yritämme kahlita tai hallita sitä. Esimerkiksi avioliitto on minusta erittäin kaukana rakkaudesta. Mitä tekemistä "tahdon" sanomisella ja sormuksella on rakkauden kanssa. Tiedän, että jotkut sanovat tässä kohtaa sen olevan rakkauden tunnustus, mutta miksi se pitää tunnustaa tuolla tavalla? Voimistaako sormus sormessa rakkautta vai kahlitseeko se sen kuin faradayn häkki? Näen rakkauden enemmänkin voimana joka virtaa sielun syövereistä ja salaman lailla vasta sen iskiessä huomaa sen olemassaolon. Sitä ei koskaan tiedä miten, missä tai milloin se iskee, joten miten sitä voisi kahlita symbolein tai tavoin.
Kolmas lähes yhtä tärkeä asia on identiteetti. Emme enää tiedä keitä olemme, jos emme kuulu johonkin uskontokuntaan, heiluta kädessämme tiettyä lippua ja puhu tiettyä kieltä. Tämä aivan kuin lipun värit muuttaisivat ihmistä tai rajat kartalla olisivat absoluuttisia totuuksia jotka kohtalon käsi on karttoihin suuressa viisaudessaan piirtänyt ja nämä jakaisivat ihmiset hyviin ja pahoisin, oikeisiin ja vääriin. Toki kulttuuri ja kieli vaikuttavat ihmiseen, mutta eivät ne eivätkä edes vanhemmat määrää sitä. Ne ovat elämän meille antamia alkuarvoja joista meidän maailmamme käynnistyy. Tämän jälkeen sattuma, ihmiset ja me itse ohjaamme sen suuntaa.
Maailmamme on symboleiden, kaavojen ja tapojen maailma. Olemme kuvitelleet niiden tuovan järjestystä ja selkeyttä elämään, mutta niitä rakentaessamme olemme haudanneet kaikkein kauneimmat ja tärkeimmät asiat. Tästä syystä elämme tänään maailmassa jossa ulkokuoresta ja keinotekoisista tavoista on tullut tärkeimpiä arvoja. Totuudesta ja oikeellisuudesta on tullut toissijaista oikeiden protokollien sijaan. Sormuksen valinnasta on tullut tärkeämpää kuin aviopuolison. Kirkosta on tullut tärkeämpää kuin uskosta. Jos kaikilla olisi hetki aikaa pysähtyä, katsoa ja ajatella maailmaa ilman symboleita, uskoisin tämän maailman olevan huomattavasti parempi paikka. Näkisimme kenties, että meitä erottavat tekijät ovat oikeastaan aika pieniä verrattuna meitä yhdistäviin. Ehkäpä vain muutaman tavan tai symbolin verran erilaisia.
torstai 8. marraskuuta 2007
Tapaus Jokela
Eilen tässä maassa tapahtui jotain poikkeuksellista. Kahdeksan ihmistä ammuttiin kylmäverisesti koulussa ja lopulta tappaja ampui itsensä. Ilmeisesti pitäisi nyt tuntea suurta maansurua tragediaa kohtaan, jonka tämä hirviö nimeltään Pekka-Erik Auvinen aiheutti, ilman mitään välitöntä syytä.
Tämä on ilmeisesti yleisesti tässä maassa vallitseva mielipide tapahtumasta, ja päällisin puolin se kyllä pitääkin paikkaansa. Omasta mielestäni tuo kuva on kuitenkin kohtuullisen yksipuolinen ja se ei tarjoa minulle yhtään selitystä kysymyksistä tärkeimpään miksi?
Ensiksi kuitenkin eräs moraalinen kysymys. Tänään ja eilen ja varmasti tulevinakin päivinä useat ihmiset ja yhteisöt ympäri maata hiljenevät muistamaan tapahtunutta. Tämä on todella kaunis ele enkä halua vähentää millään tavalla sen arvoa. Kuitenkin omalta kohdaltani olen yhtä kaukainen noista tapahtumista kuin Irakista tai Burmasta joissa molemmissa tapetaan kymmeniä ihmisiä päivittäin. Jokelan tapaus toki tapahtui tässä maassa, mutta toisaalta en ole koskaan käynyt lähelläkään aluetta, enkä edes tunne toisen tai kolmannen käden kautta ihmisiä jotka olisivat joskus olleet siinä koulussa.
Minulta puuttuu siis tunneside tähän tapaukseen. Ihmisille joilla on tunnesiteitä, läheisiä tai muita tuttavia tuossa koulussa tämä on varmaankin järkyttävää, mutta samalla tavalla se on järkyttävää niille burmalaisille joiden veli ajelehtii ammuttuna joessa. Pahuutta on kaikkialla, mutta en näe järkeä siihen miksi jonkin niinkin materialistisen ja konkreettisen rajan kuin maan rajan pitäisi määrätä mitä ihmisten pitäisi kokea tunnetasolla sisimmässään.
Lueskelin eilen netistä löytämääni Auvisen "Manifestia". Sen jälkeen minun on ollut hyvin vaikea kuvitella kyseistä henkilöä miksikään pahan ilmentymäksi tai vain yhdeksi kaheliksi, sillä ei todellisuus ole mustavalkoista. Yksittäiset pienet asiat väärässä kohden voivat saada kenet tahansa tekemään huonoja tai tyhmiä valintoja. Auvisen kohdalla ehkäpä suurin tragedia onkin tuon vihan suuntautuminen ulospäin joka aiheutta kahdeksan sivullisen kuoleman. Useimmissa tapauksissa viha kääntyy sisäänpäin ja seurauksena on vain yksi uusi numero lisää nuorten itsemurhatilastoissa.
Minun täytyy tunnustaa, että yksi syy miksi jossakin mielessä ymmärrän Auvista on se, että olen jossakin vaiheessa elämää kokenut itse hänen kuvailemaa ahdistusta ja jaan myös muutamia hänen näkökulmiaan maailmasta. En tarkoita, että haluaisin tappaa ihmisiä ja kokisin olevani yli-ihminen toisten yläpuolella. Enemmänkin jaan hämmennystä ja ahdistusta nykyisestä yhteiskunnasta joka ei tarjoa ihmisille mitään muuta elämään kuin koneiston rattaistossa pyörimistä. Meidän tulisi opiskella nopeasti, ei siksi että tulisimme nopeasti fiksuiksi, vaan jotta olisimme nopeasti käytettävissä työtätekevinä ja veroja maksavina ihmisinä. Opiskelkaa, tehkää työtä, lisääntykää, kuolkaa ja toistakaa sykliä. Jos ihminen näkee tämän yhteiskunnan tuolta kantilta, niin sitä hyvin nopeasti ahdistuu ja masentuu. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että yhteiskuntaa pitäisi vihata tai oravanpyörässä olevia ihmisiä pitäisi alkaa tappamaan tai pitäisi edes tappaa itseään. Pienellä avulla ihminen voi säilyttää oman näkemyksen maailmasta, mutta voi oppia elämään sen kanssa.
Jaan Auvisen kanssa tämän näkemyksen siitä, että tässä yhteiskunnassa ja arvomaailmassa on kyllä jotain mätää. Isolle osalle se sopii loistavasti, mutta on myös olemassa meitä jotka eivät vain kestä siinä. Ahdistus ja masennus vievät voimamme ja joko tapamme itsemme, juomme ajatuksemme pois tai joskus vain napsahdamme.
Yhteiskunta ei todennäköisesti tule omana elinaikanani muuttumaan pehmeämmäksi, mutta se mikä voi muuttua, on ihmisten huomiointi. Jos joku olisi ajoissa nähnyt tämänkin henkilön kehityksen suunnan olisi siihen voitu puuttua ja näyttää toinen tie ulos umpikujasta. Eilen mietin tähän jopati valmiin ratkaisunkin. En näkisi kovinkaan mahdottomana ajatuksena kouluttaa koulukuraattoreita, terveydenhoitajia ja opinnonohjaajia näkemään masennuksen ja ahdistuksen oireita nuorissa. Näin pystyttäisiin seulomaan masentuneita ja ahdistuneita ihmisiä hoitoon tai tarkempiin testeihin. Nuorten mielenterveystyössä säästävien kuntien ja valtion ei tarvitsisi laittaa kovinkaan paljon nappulaa pöytään. Mikä on pieni hinta tälläisten tapausten välttämiseksi ja nuorten itsemurhatilastojen roimasta pienennyksestä.
Tämä on ilmeisesti yleisesti tässä maassa vallitseva mielipide tapahtumasta, ja päällisin puolin se kyllä pitääkin paikkaansa. Omasta mielestäni tuo kuva on kuitenkin kohtuullisen yksipuolinen ja se ei tarjoa minulle yhtään selitystä kysymyksistä tärkeimpään miksi?
Ensiksi kuitenkin eräs moraalinen kysymys. Tänään ja eilen ja varmasti tulevinakin päivinä useat ihmiset ja yhteisöt ympäri maata hiljenevät muistamaan tapahtunutta. Tämä on todella kaunis ele enkä halua vähentää millään tavalla sen arvoa. Kuitenkin omalta kohdaltani olen yhtä kaukainen noista tapahtumista kuin Irakista tai Burmasta joissa molemmissa tapetaan kymmeniä ihmisiä päivittäin. Jokelan tapaus toki tapahtui tässä maassa, mutta toisaalta en ole koskaan käynyt lähelläkään aluetta, enkä edes tunne toisen tai kolmannen käden kautta ihmisiä jotka olisivat joskus olleet siinä koulussa.
Minulta puuttuu siis tunneside tähän tapaukseen. Ihmisille joilla on tunnesiteitä, läheisiä tai muita tuttavia tuossa koulussa tämä on varmaankin järkyttävää, mutta samalla tavalla se on järkyttävää niille burmalaisille joiden veli ajelehtii ammuttuna joessa. Pahuutta on kaikkialla, mutta en näe järkeä siihen miksi jonkin niinkin materialistisen ja konkreettisen rajan kuin maan rajan pitäisi määrätä mitä ihmisten pitäisi kokea tunnetasolla sisimmässään.
Lueskelin eilen netistä löytämääni Auvisen "Manifestia". Sen jälkeen minun on ollut hyvin vaikea kuvitella kyseistä henkilöä miksikään pahan ilmentymäksi tai vain yhdeksi kaheliksi, sillä ei todellisuus ole mustavalkoista. Yksittäiset pienet asiat väärässä kohden voivat saada kenet tahansa tekemään huonoja tai tyhmiä valintoja. Auvisen kohdalla ehkäpä suurin tragedia onkin tuon vihan suuntautuminen ulospäin joka aiheutta kahdeksan sivullisen kuoleman. Useimmissa tapauksissa viha kääntyy sisäänpäin ja seurauksena on vain yksi uusi numero lisää nuorten itsemurhatilastoissa.
Minun täytyy tunnustaa, että yksi syy miksi jossakin mielessä ymmärrän Auvista on se, että olen jossakin vaiheessa elämää kokenut itse hänen kuvailemaa ahdistusta ja jaan myös muutamia hänen näkökulmiaan maailmasta. En tarkoita, että haluaisin tappaa ihmisiä ja kokisin olevani yli-ihminen toisten yläpuolella. Enemmänkin jaan hämmennystä ja ahdistusta nykyisestä yhteiskunnasta joka ei tarjoa ihmisille mitään muuta elämään kuin koneiston rattaistossa pyörimistä. Meidän tulisi opiskella nopeasti, ei siksi että tulisimme nopeasti fiksuiksi, vaan jotta olisimme nopeasti käytettävissä työtätekevinä ja veroja maksavina ihmisinä. Opiskelkaa, tehkää työtä, lisääntykää, kuolkaa ja toistakaa sykliä. Jos ihminen näkee tämän yhteiskunnan tuolta kantilta, niin sitä hyvin nopeasti ahdistuu ja masentuu. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että yhteiskuntaa pitäisi vihata tai oravanpyörässä olevia ihmisiä pitäisi alkaa tappamaan tai pitäisi edes tappaa itseään. Pienellä avulla ihminen voi säilyttää oman näkemyksen maailmasta, mutta voi oppia elämään sen kanssa.
Jaan Auvisen kanssa tämän näkemyksen siitä, että tässä yhteiskunnassa ja arvomaailmassa on kyllä jotain mätää. Isolle osalle se sopii loistavasti, mutta on myös olemassa meitä jotka eivät vain kestä siinä. Ahdistus ja masennus vievät voimamme ja joko tapamme itsemme, juomme ajatuksemme pois tai joskus vain napsahdamme.
Yhteiskunta ei todennäköisesti tule omana elinaikanani muuttumaan pehmeämmäksi, mutta se mikä voi muuttua, on ihmisten huomiointi. Jos joku olisi ajoissa nähnyt tämänkin henkilön kehityksen suunnan olisi siihen voitu puuttua ja näyttää toinen tie ulos umpikujasta. Eilen mietin tähän jopati valmiin ratkaisunkin. En näkisi kovinkaan mahdottomana ajatuksena kouluttaa koulukuraattoreita, terveydenhoitajia ja opinnonohjaajia näkemään masennuksen ja ahdistuksen oireita nuorissa. Näin pystyttäisiin seulomaan masentuneita ja ahdistuneita ihmisiä hoitoon tai tarkempiin testeihin. Nuorten mielenterveystyössä säästävien kuntien ja valtion ei tarvitsisi laittaa kovinkaan paljon nappulaa pöytään. Mikä on pieni hinta tälläisten tapausten välttämiseksi ja nuorten itsemurhatilastojen roimasta pienennyksestä.
tiistai 30. lokakuuta 2007
Travelling without moving
Vähän aikaa sitten istuin jälleen kerran junassa matkalla paikasta a paikkaan b. Junassa istuessa sitä oli paljon aikaa (kiitos VR:n) istua, ajatella ja seurata kanssamatkustajia.
Ihminen on viimeisen 200 vuoden aikana kehittänyt mitä uskomattomampia kulkuneuvoja ja liikkumismuotoja. Emme enää kulje jalan hitaasti ja vaivalloisesti pitkiä matkoja vaan siirrymme paikasta toiseen lentokoneella, junalla tai vaikkapa autolla. Kuitenkin samaan aikaan olemme ehkä ihmisinä hieman taantuneet taaksepäin.
Aikoinaan pitkillä matkoilla oli paljon aikaa ja maisemat vaihtuivat hitaasti, mutta läheisestä perspektiivistä. Sitä ehti katsella ympärille ja nähdä maisemien muuttuvan ja antaa muuttuvan maailman muuttaa omia ajatuksia. Nykyisin ei ihmisillä ole enää moiseen aikaan vaan matkanteko onkin enemmän siirtymistä kahden pisteen välillä. Maisemat vilahtavat viivoina junan ikkunasta tai näkyvät pisteinä lentokoneesta. Matkustaminen ei enää muuta tai jalosta meitä ihmisinä vaan se siirtää meidän raihnaisen ruumiimme jonnekkin toiseen paikkaan. Hyvänä esimerkkinä tästä on lomamatkat vaikkapa kaukoitään. Sitä lennetään sinne kiireessä töiden ja koulujen keskeltä jonnekkin paratiisin kaltaiseen paikkaan. Lentomatkan alle jää enemmän maita kuin keskiverto ihminen ehtii eläessään käydä, mutta matkustajalle niistä jää käteen vain kuva lentokoneen monitorista, jossa kerrotaan matkan etenemisestä. Vihdoin kun ollaan perillä lentokoneesta astuvat ulos samat ihmiset jotka Suomessa olivat stressaantuneita liiallisista töistä ja joilla oli muutenkin liian kiireinen elämä. "Matkan" aikana näillä ihmisillä on jatkuva kiire nähdä paikkoja ja nähtävyyksiä tai sitten kokeilla jotain uutta ja eksoottista.
Matkaa voi tehdä toiseenkin suuntaan - oman mielensä syövereihin. Nykyään kun kaikki ihmiset hukkuvat kiireisiin ja murheisiin, niin he usein (jos heillä on varaa) lähtevät juuri johonkin matkalle. Se voi lyhyellä tähtäimellä poistaa stressiä ja muuta, mutta se ei poista syytä niihin joka on omassa mielessä. Jos ihmiset kulkisivat hitaasti, niin heillä olisi aikaa tutkia omaa itseään ja omaa elämäänsä. Kenties ymmärtää omia tunteitaan ja omaa itseään paremmin. Kuitenkin tähänkään ei enää tullu olevan aikaa vaan matkustamisen puutteessa omia paineita poistetaan kemiallisesti. Juodaan alkoholia ja saadaan lomaa omasta itsestään. Muutetaan käyttäytymistä ja omaa mieltään samalla turruttaen turhan ajattelun ja näin saavutetaan vapaus omasta itsestään ja siitä maailmasta joka meidät päivittäin tylsillä rutiineilla pitää kuristuksessaan.
Kuten tiedämme, että liike on suhteellista liikkeen tarkkailijaan. (Lentokoneessa pallo tippuu alaspäin vaikka kuljemme 500km/h) Tätä samaa ajattelua voisi laajentaa käsittämään meidän oman fyysisen liikkumisemme suhteessa meidän mielemme liikkumiseen. Kuinka paljon meidän ajatuksemme vaeltaa silloin kun me liikumme. Välttämättä emme tarvitse askeleen askeltakaan vaeltaaksemme valovuosia mielessämme, mutta toisaalta voimme kulkea myös hitaasti jalan ja antaa ajatuksemme kulkea kanssamme ilman sen pakottamista pysymään paikoillaan samoissa mietteissä. Miten paljon näkökenttämme laajeneekaan kun kuljemme ulkona mieli vapaana sen sijaan, että ajattelisimme sitä huonosti mennyttä koetta tai ikävää tapausta työpaikalla. Ehkä näkisimme kevään ensimmäisen leskenlehden, jonkin kauniin linnun tai ihanan ihmisen.
Ei muuta kuin kohti korpimaista viimeisintä eli meidän omaa mieltämme.
Ihminen on viimeisen 200 vuoden aikana kehittänyt mitä uskomattomampia kulkuneuvoja ja liikkumismuotoja. Emme enää kulje jalan hitaasti ja vaivalloisesti pitkiä matkoja vaan siirrymme paikasta toiseen lentokoneella, junalla tai vaikkapa autolla. Kuitenkin samaan aikaan olemme ehkä ihmisinä hieman taantuneet taaksepäin.
Aikoinaan pitkillä matkoilla oli paljon aikaa ja maisemat vaihtuivat hitaasti, mutta läheisestä perspektiivistä. Sitä ehti katsella ympärille ja nähdä maisemien muuttuvan ja antaa muuttuvan maailman muuttaa omia ajatuksia. Nykyisin ei ihmisillä ole enää moiseen aikaan vaan matkanteko onkin enemmän siirtymistä kahden pisteen välillä. Maisemat vilahtavat viivoina junan ikkunasta tai näkyvät pisteinä lentokoneesta. Matkustaminen ei enää muuta tai jalosta meitä ihmisinä vaan se siirtää meidän raihnaisen ruumiimme jonnekkin toiseen paikkaan. Hyvänä esimerkkinä tästä on lomamatkat vaikkapa kaukoitään. Sitä lennetään sinne kiireessä töiden ja koulujen keskeltä jonnekkin paratiisin kaltaiseen paikkaan. Lentomatkan alle jää enemmän maita kuin keskiverto ihminen ehtii eläessään käydä, mutta matkustajalle niistä jää käteen vain kuva lentokoneen monitorista, jossa kerrotaan matkan etenemisestä. Vihdoin kun ollaan perillä lentokoneesta astuvat ulos samat ihmiset jotka Suomessa olivat stressaantuneita liiallisista töistä ja joilla oli muutenkin liian kiireinen elämä. "Matkan" aikana näillä ihmisillä on jatkuva kiire nähdä paikkoja ja nähtävyyksiä tai sitten kokeilla jotain uutta ja eksoottista.
Matkaa voi tehdä toiseenkin suuntaan - oman mielensä syövereihin. Nykyään kun kaikki ihmiset hukkuvat kiireisiin ja murheisiin, niin he usein (jos heillä on varaa) lähtevät juuri johonkin matkalle. Se voi lyhyellä tähtäimellä poistaa stressiä ja muuta, mutta se ei poista syytä niihin joka on omassa mielessä. Jos ihmiset kulkisivat hitaasti, niin heillä olisi aikaa tutkia omaa itseään ja omaa elämäänsä. Kenties ymmärtää omia tunteitaan ja omaa itseään paremmin. Kuitenkin tähänkään ei enää tullu olevan aikaa vaan matkustamisen puutteessa omia paineita poistetaan kemiallisesti. Juodaan alkoholia ja saadaan lomaa omasta itsestään. Muutetaan käyttäytymistä ja omaa mieltään samalla turruttaen turhan ajattelun ja näin saavutetaan vapaus omasta itsestään ja siitä maailmasta joka meidät päivittäin tylsillä rutiineilla pitää kuristuksessaan.
Kuten tiedämme, että liike on suhteellista liikkeen tarkkailijaan. (Lentokoneessa pallo tippuu alaspäin vaikka kuljemme 500km/h) Tätä samaa ajattelua voisi laajentaa käsittämään meidän oman fyysisen liikkumisemme suhteessa meidän mielemme liikkumiseen. Kuinka paljon meidän ajatuksemme vaeltaa silloin kun me liikumme. Välttämättä emme tarvitse askeleen askeltakaan vaeltaaksemme valovuosia mielessämme, mutta toisaalta voimme kulkea myös hitaasti jalan ja antaa ajatuksemme kulkea kanssamme ilman sen pakottamista pysymään paikoillaan samoissa mietteissä. Miten paljon näkökenttämme laajeneekaan kun kuljemme ulkona mieli vapaana sen sijaan, että ajattelisimme sitä huonosti mennyttä koetta tai ikävää tapausta työpaikalla. Ehkä näkisimme kevään ensimmäisen leskenlehden, jonkin kauniin linnun tai ihanan ihmisen.
Ei muuta kuin kohti korpimaista viimeisintä eli meidän omaa mieltämme.
sunnuntai 21. lokakuuta 2007
Teoria uskosta ja uskonnosta
Karl Marx sanoi aikoinaan, että uskonto on oopiumia massoille. Mielestäni tuossa on tietty totuus, mutta se ei ole uskon vaan pikemminkin uskonnon olemus.
Minua itseäni on uskonto kiehtonut aina tavalla tai toisella. Se ei ole ollut niinkään osallistuvaa kiehtomista, vaan pikemminkin olen kiinnostunut siitä ilmiönä ja asiana. Olen katsonut ylen ihmisiä jotka ovat uskoneen jehovaan, jumalaan tai mihin tahansa ovat uskoneetkaan, koska minusta raamatun ja muidenkin uskonnollisten tekstien tarinat ovat huuhaata pahimmasta päästä. Samaan aikaan olen kuitenkin ollut hieman katkera omasta uskonpuutteestani, sillä sitä on aina vaikeina aikoina huomannut miten usko on antanut ihmisille voimaa jaksaa eteenpäin. Ajattelenkin, että uskosta, toivosta ja rakkaudesta usko on aina se viimeinen oljenkorsi. Kun ei ole enää toivoa näköpiirissä ja rakkauskin on jättänyt sinut voi vain uskoa parempaan huomiseen, jos siihen kykenee.
Kuten aikaisemmin sanoin, en ole itse ollut uskonnollinen ihminen, sillä minusta uskontoihin liittyy aivan liikaa kaikkea huuhaata ja niiden tunnelma on muutenkin vähintään keinotekoinen. Jokin aika sitten koin jonkinasteisen heräämisen aiheen suhteen, eikä siihen tarvittu raamattua tai vartiotornia.
Kun olen tutkiskellut ja lueskellut eri uskontoja olen havainnut, että ne kaikki kiteytyvät aina muutamiin erittäin yksinkertaisiin asioihin. Lähimmäisen rakkaus, yleinen hyvyys ja onnellisuus ovat uskontojen ytimessä. Samasta asiasta ovat puhuneet niin Buddha, Jeesus, Muhammed kuin kaikki muutkin suuret profeetat. Kuitenkin aikojen saatossa kaikkien opetukset ovat tavalla tai toisella jääneet heidän omien oppilaittensa tulkintojen ja riitojen varjoon. Pienet ja kauniit ajatukset ovat hautuneet vuosisatojen tulkintojen, ristiriitojen ja vihanpidon alle. Näiden tulkintojen ja turhuuksien takia olemme nyt tilanteessa, jossa islam ja kristinusko jotka molemmat palvovat jopa samaa jumalaa ja joista islam pitää jeesusta suurena profeettana ovat jonkinasteisessa uskonnollisessa konfliktissa. Samoin buddhalaisuudessa buddha joka puhui ihmisten omien tekojen puolesta ja ulkoisten ikonien palvomista vastaan on muuttunut erääksi kaikkien aikojen suurimmista henkilökultista.
Minusta uskonto ei ole tiettyjä symboleita, rituaaleja tai edes mitään tiettyä jumalaa vaan enemmänkin elämäntapa ja filosofia, jonka ytimessä ovat kaikille uskonnoille yhteiset lähimmäisen rakkaus, hyvyys, onnellisuus ja jonkin itseään suuremman hyväksyminen ja kunnioittaminen. Siihen ei tarvita kirkkoja, seremonioita, pyhiä kirjoja tai muutakaan rekvisiittaa. Niiden taakse piiloutuvat ihmiset jotka haluavat vain kohottaa omaa itseään ja unohtavat nuo pienet kultaiset asiat uskon ytimessä. Kuinka paljon helpompaa onkaan saavuttaa moraalinen etulyöntiasema raamatun takaa ja tuomita muita, kuin itse nöyrtyä ja rakastaa vihamiehiään. Se on jännää kuinka hyvät kristityt katsovat ylen humalaisia bussipysäkillä heidän auttamisen sijaan, koska heillä on kiire kirkkoon tai muihin seurakunnan menoon. Niinpä ihmisten tulisikin etsiä hyvyyttä ja elämää suurempia viisauksia enemmin omasta sielustaan kuin mistään kirjoista, sillä siellä se todellinen tieto on. Uskon, että jokaisessa meissä on pieni pala jotain suurempaa sisällämme, jonka avulla voimme saavuttaa lähes mitä vain, jos vain uskomme mahdottomuuksiin ja uskallamme tehdä sen mitä hyvänä ihmisenä pidämme oikeina.
"I don't care what you believe. Just Believe!" Shepard Boone - Serenity
Minua itseäni on uskonto kiehtonut aina tavalla tai toisella. Se ei ole ollut niinkään osallistuvaa kiehtomista, vaan pikemminkin olen kiinnostunut siitä ilmiönä ja asiana. Olen katsonut ylen ihmisiä jotka ovat uskoneen jehovaan, jumalaan tai mihin tahansa ovat uskoneetkaan, koska minusta raamatun ja muidenkin uskonnollisten tekstien tarinat ovat huuhaata pahimmasta päästä. Samaan aikaan olen kuitenkin ollut hieman katkera omasta uskonpuutteestani, sillä sitä on aina vaikeina aikoina huomannut miten usko on antanut ihmisille voimaa jaksaa eteenpäin. Ajattelenkin, että uskosta, toivosta ja rakkaudesta usko on aina se viimeinen oljenkorsi. Kun ei ole enää toivoa näköpiirissä ja rakkauskin on jättänyt sinut voi vain uskoa parempaan huomiseen, jos siihen kykenee.
Kuten aikaisemmin sanoin, en ole itse ollut uskonnollinen ihminen, sillä minusta uskontoihin liittyy aivan liikaa kaikkea huuhaata ja niiden tunnelma on muutenkin vähintään keinotekoinen. Jokin aika sitten koin jonkinasteisen heräämisen aiheen suhteen, eikä siihen tarvittu raamattua tai vartiotornia.
Kun olen tutkiskellut ja lueskellut eri uskontoja olen havainnut, että ne kaikki kiteytyvät aina muutamiin erittäin yksinkertaisiin asioihin. Lähimmäisen rakkaus, yleinen hyvyys ja onnellisuus ovat uskontojen ytimessä. Samasta asiasta ovat puhuneet niin Buddha, Jeesus, Muhammed kuin kaikki muutkin suuret profeetat. Kuitenkin aikojen saatossa kaikkien opetukset ovat tavalla tai toisella jääneet heidän omien oppilaittensa tulkintojen ja riitojen varjoon. Pienet ja kauniit ajatukset ovat hautuneet vuosisatojen tulkintojen, ristiriitojen ja vihanpidon alle. Näiden tulkintojen ja turhuuksien takia olemme nyt tilanteessa, jossa islam ja kristinusko jotka molemmat palvovat jopa samaa jumalaa ja joista islam pitää jeesusta suurena profeettana ovat jonkinasteisessa uskonnollisessa konfliktissa. Samoin buddhalaisuudessa buddha joka puhui ihmisten omien tekojen puolesta ja ulkoisten ikonien palvomista vastaan on muuttunut erääksi kaikkien aikojen suurimmista henkilökultista.
Minusta uskonto ei ole tiettyjä symboleita, rituaaleja tai edes mitään tiettyä jumalaa vaan enemmänkin elämäntapa ja filosofia, jonka ytimessä ovat kaikille uskonnoille yhteiset lähimmäisen rakkaus, hyvyys, onnellisuus ja jonkin itseään suuremman hyväksyminen ja kunnioittaminen. Siihen ei tarvita kirkkoja, seremonioita, pyhiä kirjoja tai muutakaan rekvisiittaa. Niiden taakse piiloutuvat ihmiset jotka haluavat vain kohottaa omaa itseään ja unohtavat nuo pienet kultaiset asiat uskon ytimessä. Kuinka paljon helpompaa onkaan saavuttaa moraalinen etulyöntiasema raamatun takaa ja tuomita muita, kuin itse nöyrtyä ja rakastaa vihamiehiään. Se on jännää kuinka hyvät kristityt katsovat ylen humalaisia bussipysäkillä heidän auttamisen sijaan, koska heillä on kiire kirkkoon tai muihin seurakunnan menoon. Niinpä ihmisten tulisikin etsiä hyvyyttä ja elämää suurempia viisauksia enemmin omasta sielustaan kuin mistään kirjoista, sillä siellä se todellinen tieto on. Uskon, että jokaisessa meissä on pieni pala jotain suurempaa sisällämme, jonka avulla voimme saavuttaa lähes mitä vain, jos vain uskomme mahdottomuuksiin ja uskallamme tehdä sen mitä hyvänä ihmisenä pidämme oikeina.
"I don't care what you believe. Just Believe!" Shepard Boone - Serenity
sunnuntai 14. lokakuuta 2007
Elämän suunnittelua
Eilen kun kävin nukkumaan ja lueskelin kirjaa mietin elämääni tällä hetkellä. Molemmat jalkani ovat enemmän tai vähemmän hajalla. Olen työtön enkä opiskele missään. Minulla ei myöskään ole liiemmin tyttöystävää tai muitakaan ystäviä Tampereella. En ole todellakaan suunnitellut elämäni menevän näin, mutta jotenkin siinä on vain käynyt näin.
Kaikki me ainenkin silloin tällöin suunnittelememme asioita. Pyörittelemme mielessämme erilaisia vaihtoehtoja ja näemme sielumme silmin kuinka asioiden tulisi tapahtua. Joskus se on ihan hyvästä, mutta useimmiten suunnittelu on täysin turhaa ja aiheuttaa meille enemmän haittaa kuin siitä on hyötyä.
Aikoinaan suunnittelin itse elämäni erittäin tarkasti. Tiesin tarkkaan mitä opiskelen ja missä olen seuraavan vuoden päästä. Kävin mielessäni läpi jopa yksittäisiä keskusteluja ja suunnittelin kuinka keskustelut tulisivat menemään tiettyjen ihmisten kanssa. Osa suunnitelmista onnistui, mutta valtaosa niistä jäi toteutumatta. Seurauksena elämäni meinasi ja romahtikin useammin kuin kerran, koska kankeat suunnitelmani oli laadittu pelkästään tiettyjä vaihtohtoja varten, eikä elämäni tahtonut totella noita ahtaita normeja.
Suunnitelmien perimmäinen vika on siinä, että niissä aina oletaan, että asiat tulevat tapahtumaan jollakin tavalla ja, että on olemassa joku tietty tie päästä päämäärään. Todellisuudessa kuitenkin omiin unelmiin ja päämääriin menee lukemattomia teitä ja vaihtoehtoja. Meillä pitäisi olla selvillä päämäärä mitä kohti kamppailemme, mutta olla avoimia tien suhteen mitä pitkin kuljemme sinne. Olen itse huomannut että matkustellessa usein hienoimmat paikat ja mielenkiintoisemmat ihmiset löytää vahingossa eksymisen kautta.
Joten elämässäkin olisi hyvä aina välillä eksyä reitiltä ja löytää jotain uutta mihin emme muuten törmäisi, jos kulkisimme putkea pitkin täysin suoraan orjallisesti seuraten omaa suunnitelmaamme jota pitkin pääsisimme päämääräämme. Minäkin olen nyt vain eksynyt elämässäni vähän sivuun, mutta ei se haittaa sillä tiedän päämääräni, mutta katselen nyt hetken aikaa minkä polun valitsen tästä pisteestä seuraavaksi. Tässä on kuitenkin elämä aikaa ja vaikka päämäärä tuntuisi meistä elämän tarkoitukselta, on matka kuitenkin aina päämäärää tärkeämpää.
Kaikki me ainenkin silloin tällöin suunnittelememme asioita. Pyörittelemme mielessämme erilaisia vaihtoehtoja ja näemme sielumme silmin kuinka asioiden tulisi tapahtua. Joskus se on ihan hyvästä, mutta useimmiten suunnittelu on täysin turhaa ja aiheuttaa meille enemmän haittaa kuin siitä on hyötyä.
Aikoinaan suunnittelin itse elämäni erittäin tarkasti. Tiesin tarkkaan mitä opiskelen ja missä olen seuraavan vuoden päästä. Kävin mielessäni läpi jopa yksittäisiä keskusteluja ja suunnittelin kuinka keskustelut tulisivat menemään tiettyjen ihmisten kanssa. Osa suunnitelmista onnistui, mutta valtaosa niistä jäi toteutumatta. Seurauksena elämäni meinasi ja romahtikin useammin kuin kerran, koska kankeat suunnitelmani oli laadittu pelkästään tiettyjä vaihtohtoja varten, eikä elämäni tahtonut totella noita ahtaita normeja.
Suunnitelmien perimmäinen vika on siinä, että niissä aina oletaan, että asiat tulevat tapahtumaan jollakin tavalla ja, että on olemassa joku tietty tie päästä päämäärään. Todellisuudessa kuitenkin omiin unelmiin ja päämääriin menee lukemattomia teitä ja vaihtoehtoja. Meillä pitäisi olla selvillä päämäärä mitä kohti kamppailemme, mutta olla avoimia tien suhteen mitä pitkin kuljemme sinne. Olen itse huomannut että matkustellessa usein hienoimmat paikat ja mielenkiintoisemmat ihmiset löytää vahingossa eksymisen kautta.
Joten elämässäkin olisi hyvä aina välillä eksyä reitiltä ja löytää jotain uutta mihin emme muuten törmäisi, jos kulkisimme putkea pitkin täysin suoraan orjallisesti seuraten omaa suunnitelmaamme jota pitkin pääsisimme päämääräämme. Minäkin olen nyt vain eksynyt elämässäni vähän sivuun, mutta ei se haittaa sillä tiedän päämääräni, mutta katselen nyt hetken aikaa minkä polun valitsen tästä pisteestä seuraavaksi. Tässä on kuitenkin elämä aikaa ja vaikka päämäärä tuntuisi meistä elämän tarkoitukselta, on matka kuitenkin aina päämäärää tärkeämpää.
lauantai 13. lokakuuta 2007
Riehumista ja rähinää
Toissapäivänä ystäväni pyysi minua mukaan punk-bändin keikaille. En ollut koskaan aikaisemmin käynyt moisella keikalla, enkä muutenkaan ole kovin innostunut kyseisestä musiikkityylistä. Kuitenkin päätin lähteä mukaan kuullakseni ystäväni kuulumisia ja puhtaasta mielenkiinnosta.
Keikkapaikalle päästyämme istuimme juttelemassa ja vaihtamassa kuulumisia ystäväni kanssa. Samalla siinä tuli juotua ensin yksi ja sitten toinenkin olut. Kun bändi vihdoin aloitti soittamisen noin tunnin myöhässä huomasin olevani hieman humalassa. Mitä sen jälkeen tapahtui yllätti minut täysin.
Kun olimme lavan edessä, esiintymislavan ja katsojien väliin ja kolmesta viiteen metriin kapea kaistale. Pian ensimmäisen kappaleen jälkeen tuohon tyhjään tilaan hyppäsi katsojista eräs mieshenkilö järkyttävässä humalassa ja alkoi pyöriä ja töniä muita ihmisiä. Sen sijaan, että muut olisivat alkaneet lyödä kyseistä ihmistä ihmiset tönivät vain takaisin samalla voimalla, jolloin mies kiersi reunasta reunaan tönien ja ollen tönittävänä aina välillä hoippuen reunasta toiseen tönäysten voimasta. Jossakin vaiheessa tuo humalainen mies menetti tasapainonsa ja kaatui tuoppeineen lattialle makaamaan omassa oluessaan. Yllättävintä oli, että samat henkilöt joita mies oli vain minuutteja aiemmin tönineet tulivat auttamaan miehen pystyyn lattialta. Hetken kuluttua tästä mies oli taas hyppimässä ja tönimässä omalla paikallaan.
Tätä näytelmää seuratessa ja musiikkia kuunnellessa aloin itsekkin kiinnostua näkemästäni. Pieni humala irrotti sopivasti estoja ja siirryin massasta lavan eteen tönimään ja olemaan tönittävänä. Muitakin liittyi seuraan jokainen tuuppien ja tönien omalta osaltaan.
Koko ikämme meille on opettu, kuinka pitää olla nöyrä ja kohtelias muita kohtaan ja aina hillitä tunteitaan. Kuitenkin kulttuuri ja tavat eivät voi kitkeä pois meissä kaikissa asuvaa pientä lasta joka haluaa olla vallaton ja aina välillä riehua ja rähistä. Tämä ei suinkaan tarkoita toisten vahingoittamista, vaan lapsen vallattomuutta. Kun päästin tuona iltana itsestäni lapsen ulos ja tuupin muita, huusin ja käyttäydyin kaikin puolin täysin sopimattomasti, tunsin oloni vapaaksi. Vapaaksi tämän yhteiskunnan ja maailman kahlitsevista asenteista, jotka haluat kahlita meidät muottiin ja turruttaa meidän sisäisen lapsemme.
Kun kasvamme ja otamme oman paikkamme yhteiskunnassa, meidän sisäinen lapsemme alkaa vähitellen pala palalta kuolla. Tätä vastaan voi ja pitää taistella. Meidän pitäisi malttaa kuunnella sisäistä lastamme ja olla vallattomia ja välillä jopa typeriä. Uskaltaa olla erilaisia ja tehdä niitä asioita mitä meitä huvittaa tehdä vaikka ne tuntuisivat lapsellisilta, typeriltä tai uhkarohkeilta, sillä vain sisäisen lapsemme silmin me voimme löytää maailman kaikessa kauneudessaan ja nähdä oman polkumme sen keskellä.
Luuk. 18:16
mutta Jeesus kutsui lapset luokseen ja sanoi: "Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta.
Keikkapaikalle päästyämme istuimme juttelemassa ja vaihtamassa kuulumisia ystäväni kanssa. Samalla siinä tuli juotua ensin yksi ja sitten toinenkin olut. Kun bändi vihdoin aloitti soittamisen noin tunnin myöhässä huomasin olevani hieman humalassa. Mitä sen jälkeen tapahtui yllätti minut täysin.
Kun olimme lavan edessä, esiintymislavan ja katsojien väliin ja kolmesta viiteen metriin kapea kaistale. Pian ensimmäisen kappaleen jälkeen tuohon tyhjään tilaan hyppäsi katsojista eräs mieshenkilö järkyttävässä humalassa ja alkoi pyöriä ja töniä muita ihmisiä. Sen sijaan, että muut olisivat alkaneet lyödä kyseistä ihmistä ihmiset tönivät vain takaisin samalla voimalla, jolloin mies kiersi reunasta reunaan tönien ja ollen tönittävänä aina välillä hoippuen reunasta toiseen tönäysten voimasta. Jossakin vaiheessa tuo humalainen mies menetti tasapainonsa ja kaatui tuoppeineen lattialle makaamaan omassa oluessaan. Yllättävintä oli, että samat henkilöt joita mies oli vain minuutteja aiemmin tönineet tulivat auttamaan miehen pystyyn lattialta. Hetken kuluttua tästä mies oli taas hyppimässä ja tönimässä omalla paikallaan.
Tätä näytelmää seuratessa ja musiikkia kuunnellessa aloin itsekkin kiinnostua näkemästäni. Pieni humala irrotti sopivasti estoja ja siirryin massasta lavan eteen tönimään ja olemaan tönittävänä. Muitakin liittyi seuraan jokainen tuuppien ja tönien omalta osaltaan.
Koko ikämme meille on opettu, kuinka pitää olla nöyrä ja kohtelias muita kohtaan ja aina hillitä tunteitaan. Kuitenkin kulttuuri ja tavat eivät voi kitkeä pois meissä kaikissa asuvaa pientä lasta joka haluaa olla vallaton ja aina välillä riehua ja rähistä. Tämä ei suinkaan tarkoita toisten vahingoittamista, vaan lapsen vallattomuutta. Kun päästin tuona iltana itsestäni lapsen ulos ja tuupin muita, huusin ja käyttäydyin kaikin puolin täysin sopimattomasti, tunsin oloni vapaaksi. Vapaaksi tämän yhteiskunnan ja maailman kahlitsevista asenteista, jotka haluat kahlita meidät muottiin ja turruttaa meidän sisäisen lapsemme.
Kun kasvamme ja otamme oman paikkamme yhteiskunnassa, meidän sisäinen lapsemme alkaa vähitellen pala palalta kuolla. Tätä vastaan voi ja pitää taistella. Meidän pitäisi malttaa kuunnella sisäistä lastamme ja olla vallattomia ja välillä jopa typeriä. Uskaltaa olla erilaisia ja tehdä niitä asioita mitä meitä huvittaa tehdä vaikka ne tuntuisivat lapsellisilta, typeriltä tai uhkarohkeilta, sillä vain sisäisen lapsemme silmin me voimme löytää maailman kaikessa kauneudessaan ja nähdä oman polkumme sen keskellä.
Luuk. 18:16
mutta Jeesus kutsui lapset luokseen ja sanoi: "Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)